Kotiin. Kotiin mä lähden kun päättötodistus on kädessä, näytti se mitä tahansa.

Mutta entäs sitten? Mikä on tulevaisuuteni peruskoulun oppivelvollisuuden jälkeen?

Mulla ei ole minkäänlaisia tulevaisuudensuunnitelmia. Mä erehdyin ottamaan puheenaiheeksi äidin kanssa ammatinvalinnat ja se paapotti seuraavan tunnin ammatteja kaupankassasta hierojaan.

Mutta mä en halua mitenkään erityisesti hipelöidä 24/7 jotain hikisiä olenihanjumissa-ihmisiä. Kaupankassalla tulisin hulluksi kaikenmaailman rahoja nypläävien mummeleiden kanssa.

Äiti yritti tyrkyttää erilaisia hoiva-aloja. Iso EI KIITOS. Sekopäisestä suvusta löytyy niin sairaan-, lähi- ja perhepäivähoitajaa sekä tietysti pari koulunkäyntiavustajaa. Saakeli, minähän en tallaa sukuni jäljessä, en tahdo tulla samanlaiseksi kuin he. En ikinä.

Sen verran ankeita ihmisiä niistä on tullut, että ehkä ei mitään vanhusten saatikka pikkulasten paijaamista tulevalle uralle. Saattaisin ripustaa ne armaat lapsukaiset roikkumaan seinälle kun en kestäisi niitä -.-’

Eläinalat toki kiinnostaisivat. Mutta, en todellakaan halua miksikään eläinlääkäriksi, niin kuin ehkä kahdeksan vuotta sitten. Hevosalalle voisi toki suunnata, mutta 3 vuotta hevosenhoitajaksi, ja sitten työt aika kiven alla. Ei oikein sekään iske. Jotenkin olen hieman epävarmakin noiden hevosten kanssa, vaikka suurinpiirtein puolet elämästäni olen niiden kanssa pyörinytkin.

Minua ahdistaa ajatus siitä, että melko normaali ja valmiiksi järjestelty peruskoulu loppuu puolentoista vuoden kuluttua. Se on sitten kokeiltava omia siipiään jollain alalla. Tuo hevosala kyllä polttelisi näppejä melko lailla, mutta kuitenkin epävarmuus häilyy koko ajan nurkan takana.

Opinto-ohjaaja painostaa jo nyt kahdeksannella luokalla kamalasti tulevista opintopaikoista. Tunkee monistetta monisteen perään, ohjaa erilaisille ammattisivuille netissä ja läpättää joka tunti silmät ja suut täyteen kaikkea peruskoulun jälkeisestä opiskelusta.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Löysin vanhan Ystäväkirjani. Oli jotenkin hellyttävää lukea ykkösluokkalaisten kavereideni toiveammatteja. ”Puutarhuri”, ”Poliisi”, ”Kaupantäti”, ”Eläinlääkäri”, ”Hevostenkouluttaja”, ”Opettaja”. Omina haave-ammatteina näkyi olevan ”Eläinlääkäri, ratsastuskoulunpitäjä tai poliisi”

Tekisi mieli kaivaa puhelin esille ja soittaa vanhaan Ystäväkirjaani kirjoittaneille ja kysyä nykyisiä toiveammatteja. Harmi vain, puhelinnumerot ovat hukassa, kaksi kirjaan kirjoittaneista on jo aikaa sitten muuttanut pois, ja kirjaan kirjoittaneista vain yhden kanssa olen väleissä. Häneltä tosiaan voisi kysyä onko ammatinvalinta muuttunut ”Hevosenkouluttajasta” johonkin suuntaan :D

Voi että mulla on ikävä ykkösluokkalaisen huoletonta arkea. Ei tarvinnut ajatella yhtään vielä tulevaisuutta, riitti että kävi koulua viisi päivää viikossa, leikki kavereiden kanssa ja hoiti läksyt. Ei ollut ongelmia vanhempien kanssa, ei paineita tulevaisuudesta, ei pahempia riitoja kavereiden kanssa. Ja jos riitoja oli, ne sovittiin jo saman päivän aikana. Nyt on eri juttu.

Saakeli kun nyt päätä jurppii tuo opiskelu. En omista mitään ammattihaaveita, tai siis, kyllä haaveita on, mutta ne eivät ikinä voisi toteutua.

 Kaveri heitti villin idean siitä, että lähettäisiin peruskoulun jälkeen interreilaamaan jonnekin päin.

Vanhempani köyttäisivät minut tuoliin kiinni ja lukitsisivat pimeään huoneeseen, jos kertoisin tuosta. Sinänsä houkuttaisi toki pieni irtiotto Suomen ankeudesta.

Peruskoulun päättymiseltä odotan eritoten eroon pääsyä niistä ihmisistä, joista olen ala- ja yläasteen ajan joutunut kärsimään. Siis en ole ollut kiusattu tai mitään, mutta samojen naamojen pällistely kovin kauaa ei oikein houkuta. Halua ravistaa tämän the Käpy Cityn pölyt jaloistani heti kun vain voin, tänne lukioon en ainakaan jää kuppastelemaan. Kotoa lähden niin äkkiä kun kykenen.

Parin kaverin kanssa mielessä on myös pyörinyt hurja idea kimppakämpästä jostain muualta kuin täältä käpykylästä, jossa olemme viettäneet n.14 viimeistä vuotta.

Mutta nuo, kimppakämppä ja interreilaaminen, ovat vielä niin utopistisia ajatuksia, ettei niistä vielä uskalla edes kunnolla haaveilla. Kunhan nyt saisi kunnialla tämän peruskoulun loppuun sössimättä kovin pahasti.

Niin koulun kuin ihmissuhteidenkaan saralla.

Rakkain terveisin,

Kanelipipari

Paskat fiilarit, vaikka onkin perjantai ja viikonloppu edessä. Jotenkin vain ärsyttää.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ystäväni.

Miksi olet muuttunut tuollaiseksi ajan kuluessa? Miksi emme puhu niin kuin ennen? Miksi uhkailet itsemurhalla? Miksi?

Tunnut samalla olevan niin onnellinen, ja samalla rikki sisältä, niin kuin minäkin. En halua sinun tekevän mitään itsellesi. Silti minua ärsyttää jokaisesta pikkuasiasta vittuilusi, haukkumisesi ja leuhkailusi.

Et sinä varsinaisesti hauku, mutta en halua että minua kutsutaan vaikkapa vain leikillä, mutta kuitenkin, "Pennuksi". Pentu on tietääkseni kissan- tai koiranpentu, ei ihmisiä kutsusta pennuiksi. Vai kuulostaako kivalta: "Hei pentu, mitä meillä on seuraavaksi tunnilla?"

Samalla purat minulle, kuinka joku muu on sinun mukaasi vittuillut sinulle ja sanonut vihaavansa sinua. En ihmettele, että joku vihaa. Itse olen niin pitkäpinnainen, omasta mielestäni ainakin, että en ihan pienestä ota nokkiini. Onko tullut mieleen, että joku muu saattaa ehkä olla hieman herkempi, ja ei pidä pilkallisesta naurustasi ja pennuttelusta tms. "haukkumanimistä"?

Otat kaiken itsekin niin herkästi.

Välillä tulet sanomaan, että joku on vittuillut sinulle. No onko ihme kun menet ärsyttämään tahallasi?

"Äähää, ootko vähän surkea?".

 Tiedän että et tarkoita sanomisiasi pahalla, mutta joku saattaa ottaa ne suorana haukkumisena. Itse sanon sinulle yleensä takaisin jos kettuilet jostain, mutta joku ei saata sanoa. Katsoo vain ja pihahtaa sanat: "Minä vihaan sinua". Sitten tulet angstaamaan minulle kun se ja se sanoi pahasti ja läpäläpälää. No saakeli, mieti saattaisiko joku johtua ihan sinusta itsestäsi? Kannattaisiko joskus katsoa peiliin ja vähän miettiä ennekuin sanot mitään?

Aikaisemmassa kirjoituksessani "Äidille ja ystävälle" kirjoitin näin:

" Ymmärrät minua melkein kaikessa, mutta ymmärtäväisyydelläsikin on rajansa. Yksi päivä huomaat, että sinua vaanii tunne saada kuristaa minut siihen paikkaan, polkea jalkoihinsa ja lähteä. Vaikka kuinka rakastat ja välität, niin kuitenkin yksi päivä et enää seiso vierelläni. Löydät ehkä jonkun muun täysipäisemmän"

Nyt minusta tuntuu siltä, että se olen minä, joka haluan jättää sinut. Tai siis, en halua, mutta haluan kumminkin. Minua ärsyttää kun vittuilet jostain minulle todella tärkeästä asiasta. Ymmärrätkö että se sattuu? Ymmärrätkö, että joka kerta kun sanot pahasti, isket puukon syvälle sisimpääni? Kun sitten pyydät anteeksi, vedät puukon pois, mutta jälki jää. Se jää ja horjuttaa ystävyyttämme yhä enemmän ja enemmän.

Myönnän, kyllä minäkin olen sinulle pahasti sanonut ja upottanut puukkoani sinuun. Mutta en sentään tule haukkumaan sinulle tärkeitä juttuja, vaan annan sinun pitää niistä. Ei meidän ole pakko olla ihan samanlaisia. Tajuat kai sen?

Kuitenkin kaikista eniten minua satuttaa se, että tiedät ketä rakastan palavasi, ja silti satutat minua yrittämällä "viedä" Hänet itse. Olen jo suurin piirtein menettänyt yhden ystävättäreni Hänen takiaan, enkä haluaisi tapella jostain pojasta. Väität kivenkovaan, että et välitä tippaakaan Hänestä muuta kuin kaverimielessä, mutta näen että valehtelet. Näen sen kasvoistasi, kun katsot Häntä. Katsot Häntä silmät palaen, kikattelet typerästi Hänen seurassaan ja koitat tuoda itsesi esille. En ole sokea.

Voisitpa edes tunnustaa ihastuksesi minulle, etkä valehtelisi päin naamaa.

Mutta jos kertoisit, tiedän, että se sattuisi minuun enemmän kuin epätietoisuus. Ehkä sinäkin tiedät sen ja yrität suojella minua.

Mutta en halua että minua suojellaan. Olen elämäni aikana elänyt kuin pumpulissa, ollut liiankin suojeltu niin kotona kuin kaveripiirissä. Kerrankin haluaisin repäistä kunnolla, enkä olla se hiirulainen huoneeni nurkassa.

Rakkain terveisin,
Kanelipipari