Äiti, kyllä minä tiedän että välität minusta ja haluat hyvää minulle. Tiedän että rakastat minua niinkuin minäkin sinua.
Kuitenkin uskoni järkkyy paljon. Miksi emme puhu vaan huudamme toisillemme kuin mielipuolet?
Miksi taistelemme joka asiasta, väännämme riidan esiin vaikka mistä. Miksi?
Miksi emme ole niikuin ennen, naura ja juttele paljon?
Miksi minusta tuntuu, että välissämme on loputon kuilu, ja emme pääse toistemme luo kuilun ylitse. Meillä on käsissämme laudankappaleet kuilun ylittävän sillan rakentamiseksi, mutta emme rakenna sitä. Seisomme vain katsomatta toisiimme ja potkimme laudankappaleet kuilunpohjalle.
Kuka ne sieltä nostaisi? Ei kukaan, paitsi me itse. Joskus saamme käsiimme uusia laudanpalasia siltaa varten, mutta kun saamme siltaa hetken rakennettua, tapahtuu jotain ja silta sortuu tyhjyyteen.
Miksi? Miksi puhuminen on niin vaikeaa, ettemme saa puhutuksi asioista? Huutaminen ei auta yhtään mitään. Silti huudamme ja tappelemme.
Keskinäiset riitamme sattuvat niin paljon. Ymmärrän että olet huolissasi minusta, ja haluaisit ehkä tietää enemmän minusta, mutta en usko että todella haluat. Et halua tietää mitä kaikkea olen tehnyt salassa sinulta, et todellakaan halua. Jos tietäisit kaiken, riitelisimme yhä enemmän.
Enkä halua että tiedät kaiken minusta. En halua että kukaan tietää. Jos joku tietäisi, se joku saisi minut helposti rikki sohaisemalla arkaan kohtaan. En usko että äiti sinä, sinä joka minut tänne maailmaan toit, tekisit sen, mutta silti minua pelottaa. Jos teetkin sen? Jos satutat minua, ihan vaikka vain huomaamattasi? Menen niin helposti rikki. Olen kuin pieni lasienkeli pöydänkulmalla, yksi tönäisy ja tipun tyhjyyteen. Hajoan tuhansiksi sirpaleiksi maahan, ja kuka minut kokoaisi? Ei kukaan.

Ehkäpä sinä, Ystäväni.
Olet ainoa joka ymmärtää. Sinä et hauku, et pilkkaa. Et halua satuttaa minua, en minäkään sinua. Kuitenkin joskus vahingossa saatan satuttaa sinua, ja huomaan ilmeestäsi kun petyt minuun. Mutta en osaa pyytää anteeksi. Odotan vain että aikaa kuluu ja asiat selviävät. Aina ei kuitenkaan käy niin. Pian huomaan olevani aivan ypöyksin. Yksin koko tässä kurjassa maailmassa.
Ymmärrät minua melkein kaikessa, mutta ymmärtäväisyydelläsikin on rajansa. Yksi päivä huomaat, että sinua vaanii tunne saada kuristaa minut siihen paikkaan, polkea jalkoihinsa ja lähteä. Vaikka kuinka rakastat ja välität, niin kuitenkin yksi päivä et enää seiso vierelläni. Löydät ehkä jonkun muun täysipäisemmän.
Olet jo kertonut minulle, että sinusta tuntuu siltä, että minä olisin jättämässä sinut. En ole jättämässä enkä halua jättää. Roikun perässäsi kynsin hampain, tuollaista ystävää en päästä pois. Mutta joskus nouset omille siivillesi ja lähdet pois. Kauas pois. Ja minä jään sirpaleiksi maahan.
Mutta toivon, että vielä tämän kerran jaksaisit koota minut.

Rakkain terveisin,
Kanelipipari.