Huoh. on taas vähän jäänyt tämä blogi päivittämättä, ja kaikkea mahdollista on tapahtunut.
Eilen eräs uutinen, jonka kuulin ystävältäni, pysäytti hetkeksi ja sai minut pelkäämään. itsemurha. Eräs yhteinen kaverimme oli kertonut tekevänsä itsemurhan. Elämäni pysähtyi hetkeksi ja aloin miettimään että ei se voinut olla totta. ei voinut.
Niin se vain on, että hän on uhannut sen tehdä, mutta en ole itse häneen ollut yhteydessä kun eri paikkakunnilta olemme.

Itsemurha. Miten ihmisellä voi olla niin paha olla että täytyy ajautua oman elämänsä lopettamiseen. Paras ystävänikin hokee kokoajan, että ehkä olisi parempi kun häntä ei olisi ja hän kuolisi pois. Olisi hänen perheensäkin onnellisempi.
Teidättekö miten turhauttavaa on tuntea, kun ei kykene auttamaan toista. Ei kykene lohduttamaan, koska ei löydä oikeita sanoja, ja pelkää mokaavansa kaiken jollain pienellä sanalla. Ei kykene toisen itkiessä painaa toista itseään vasten ja sanoa että kaikki on hyvin.
En halua että kaverini tai paras ystäväni tekisi itselleen mitään. Murtuisin täysin, en pärjäisi varsinkaan ilman parasta ystävääni.

Miksi en osaa lohduttaa. Kun joku alkaa purkaa minulle sydäntään, menen itse melko lukkoon ja en osaa sanoa mitään. En kasvotusten, tietokoneen tai puhelimen välityksellä. Sanat juuttuvat jonnekin kurkkuun, ei osaa sanoa niitä lohduttavia sanoja, mitkä tekisi mieli sanoa.
Sitä tuntee itsensä sillä hetkellä niin turhaksi ja tarpeettomaksi. Ärh.


"Näin tajuaa taas et elämä ottaa sekä antaa,
Välil pohjaan pudottaa mut silti taas eteenpäin kantaa."

Rakkain terveisin,
(surullinen) Kanelipipari