Tätä kirjoittaessani olen käpertynyt kannettava sylissäni huoneeni nurkkaan peiton ja tyynyn kanssa. Olen laittanut kuulokkeet korviini ja niistä kuuluu angstimusaa.

Paskat fiilarit, vaikka onkin perjantai ja viikonloppu edessä. Jotenkin vain ärsyttää.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ystäväni.

Miksi olet muuttunut tuollaiseksi ajan kuluessa? Miksi emme puhu niin kuin ennen? Miksi uhkailet itsemurhalla? Miksi?

Tunnut samalla olevan niin onnellinen, ja samalla rikki sisältä, niin kuin minäkin. En halua sinun tekevän mitään itsellesi. Silti minua ärsyttää jokaisesta pikkuasiasta vittuilusi, haukkumisesi ja leuhkailusi.

Et sinä varsinaisesti hauku, mutta en halua että minua kutsutaan vaikkapa vain leikillä, mutta kuitenkin, "Pennuksi". Pentu on tietääkseni kissan- tai koiranpentu, ei ihmisiä kutsusta pennuiksi. Vai kuulostaako kivalta: "Hei pentu, mitä meillä on seuraavaksi tunnilla?"

Samalla purat minulle, kuinka joku muu on sinun mukaasi vittuillut sinulle ja sanonut vihaavansa sinua. En ihmettele, että joku vihaa. Itse olen niin pitkäpinnainen, omasta mielestäni ainakin, että en ihan pienestä ota nokkiini. Onko tullut mieleen, että joku muu saattaa ehkä olla hieman herkempi, ja ei pidä pilkallisesta naurustasi ja pennuttelusta tms. "haukkumanimistä"?

Otat kaiken itsekin niin herkästi.

Välillä tulet sanomaan, että joku on vittuillut sinulle. No onko ihme kun menet ärsyttämään tahallasi?

"Äähää, ootko vähän surkea?".

 Tiedän että et tarkoita sanomisiasi pahalla, mutta joku saattaa ottaa ne suorana haukkumisena. Itse sanon sinulle yleensä takaisin jos kettuilet jostain, mutta joku ei saata sanoa. Katsoo vain ja pihahtaa sanat: "Minä vihaan sinua". Sitten tulet angstaamaan minulle kun se ja se sanoi pahasti ja läpäläpälää. No saakeli, mieti saattaisiko joku johtua ihan sinusta itsestäsi? Kannattaisiko joskus katsoa peiliin ja vähän miettiä ennekuin sanot mitään?

Aikaisemmassa kirjoituksessani "Äidille ja ystävälle" kirjoitin näin:

 

" Ymmärrät minua melkein kaikessa, mutta ymmärtäväisyydelläsikin on rajansa. Yksi päivä huomaat, että sinua vaanii tunne saada kuristaa minut siihen paikkaan, polkea jalkoihinsa ja lähteä. Vaikka kuinka rakastat ja välität, niin kuitenkin yksi päivä et enää seiso vierelläni. Löydät ehkä jonkun muun täysipäisemmän"

 

Nyt minusta tuntuu siltä, että se olen minä, joka haluan jättää sinut. Tai siis, en halua, mutta haluan kumminkin. Minua ärsyttää kun vittuilet jostain minulle todella tärkeästä asiasta. Ymmärrätkö että se sattuu? Ymmärrätkö, että joka kerta kun sanot pahasti, isket puukon syvälle sisimpääni? Kun sitten pyydät anteeksi, vedät puukon pois, mutta jälki jää. Se jää ja horjuttaa ystävyyttämme yhä enemmän ja enemmän.

Myönnän, kyllä minäkin olen sinulle pahasti sanonut ja upottanut puukkoani sinuun. Mutta en sentään tule haukkumaan sinulle tärkeitä juttuja, vaan annan sinun pitää niistä. Ei meidän ole pakko olla ihan samanlaisia. Tajuat kai sen?

 

Kuitenkin kaikista eniten minua satuttaa se, että tiedät ketä rakastan palavasi, ja silti satutat minua yrittämällä "viedä" Hänet itse. Olen jo suurin piirtein menettänyt yhden ystävättäreni Hänen takiaan, enkä haluaisi tapella jostain pojasta. Väität kivenkovaan, että et välitä tippaakaan Hänestä muuta kuin kaverimielessä, mutta näen että valehtelet. Näen sen kasvoistasi, kun katsot Häntä. Katsot Häntä silmät palaen, kikattelet typerästi Hänen seurassaan ja koitat tuoda itsesi esille. En ole sokea.

Voisitpa edes tunnustaa ihastuksesi minulle, etkä valehtelisi päin naamaa.

Mutta jos kertoisit, tiedän, että se sattuisi minuun enemmän kuin epätietoisuus. Ehkä sinäkin tiedät sen ja yrität suojella minua.

Mutta en halua että minua suojellaan. Olen elämäni aikana elänyt kuin pumpulissa, ollut liiankin suojeltu niin kotona kuin kaveripiirissä. Kerrankin haluaisin repäistä kunnolla, enkä olla se hiirulainen huoneeni nurkassa.

 

Rakkain terveisin,
Kanelipipari